Aurinko kosketti taivaanrantaa, ja papit puhalsivat torviin. Yksitoikkoinen sävel kiiri yli kukkulan laen ja alas rinteeseen, missä väkijoukko seisoi kunnioittavan välimatkan päässä.

Useimmat olivat paikalla vain uteliaisuuttaan, sattuneet osumaan kohdalle ruumissaaton kulkiessa kaupungin halki ja liittyneet joukkoon paremman tekemisen puutteessa. Ei sukulaisia, ei monta ystävääkään. Minä vain, mutta ehkä siinä oli kylliksi.

Niin hän oli ainakin vakuuttanut eläessään.

Olin kyllä tehnyt parhaani tarjotakseni hänen viimeiselle matkalleen arvoisensa puitteet. Rovio oli korkea ja ladottu huolella kuivista puista. Sen vierellä seisoi neljä temppelineitsyttä valkeissa viitoissaan ja oksaseppele hiuksillaan, heidän takanaan kaksi pappia punaisissa ja mustissa. Neidot kantoivat soihtuja, jotka he olivat sytyttäneet Jokikadun suurtemppelin pyhästä tulesta, Lohikäärmeen tulesta. Liekit lepattivat tuulessa ja valo tanssi tyttöjen kasvoilla. Kalliit suitsukkeet kytivät hiiliastiassa, niiden tuoksuun sekoittuivat soihtujen savu ja pyhän öljyn pihkainen tuoksu.

Hän makasi rovion päällä valkeana käärinliinoissaan, miekka rinnallaan ja kauneimmat korunsa yllään. Kukkia ei näin martokuussa mistään saanut, mutta olin punonut itse pihdan oksista pieluksen hänen päänsä alle. Toivoin, että pehmeiden havujen kosketus ja tuoksu muistuttivat häntä kodista siellä kaukana.

Hilde. Minun Hildeni.

Aseenkantajani, kumppanini, rakastettuni.

Torvet soivat uudestaan, ja merkin saaneena yksi neitsyistä astui eteenpäin, niiasi ja ojensi kantamansa soihdun minulle. Ääni hivenen väristen hän lausui:

”Tuli puhdistaa, tuli vapauttaa.”

Nyökkäsin. Tartuin soihtuun vastentahtoisesti mutta tiesin, mitä minun oli tehtävä.

Astelin rovion luo.