Joulunovelli

Instagramin kirjagram-yhteisö järjestää joulukalenterin, ja minulle lankesi luukku 17. Päätin kirjoittaa novellin, jossa esitellään hieman maailmani joulutapoja – ja viritellään myös pientä teaseria ensi vuonna ilmestyvästä kirjastani Valkea sulka.

Arno istui Korpinkartanon keittiön suuren pöydän ääressä ja pilkkoi naurista. Oli pilkkonut jo monta, sitä mukaa kuin vieressä istuva poika oli niitä saanut kuorituksi, mutta monta oli vielä keossa heidän edessään. Ja kun keko olisi hävinnyt, ilmestyisi jostain jokin muu työ.

Töitä näet riitti, kukonlaulusta iltamyöhään. Pilkkomista, puunaamista, kantamista ja kauhomista, mutta ainakin keittiössä sai aina kylliksi syödäkseen. Siellä oli myös lämmin – välistä kuumakin, mutta Arno toivotti senkin tervetulleeksi kotimökin vetoisten nurkkien ja hiutuneiden peitteiden jälkeen.

Ihmisetkin olivat ihan mukavia. Keittiömestari Rauni kyllä vaativa ja ankarakin mutta reilu. Muu palvelusväki oli ottanut Arnon hyvin vastaan ja yksi piioista, Selja, suorastaan suojelukseensa. Tyttö oli opettanut Arnolle kädestä pitäen, kuinka tulisija sytytettiin edellisiltana tuhkaan haudatuista kekäleistä, kuinka veitset pidettiin terävinä ja kuinka niitä käsiteltiin niin, ettei pataan päätynyt makkaran sijasta sormenpätkä. Olihan Arno kaiken tuon osannut jo vanhastaan, mutta kaksi vuotta vanhemman, sievän tytön huomio ja läheisyys tuntuivat hyvältä, vaikka Arno ymmärsikin, että Seljan tunteet häntä kohtaan olivat korkeintaan sisarellisia.

Silti koti-ikävä vaivasi ajoittain, ja mitä lähemmäksi päivänseisaus tuli, sitä useammin Arno huomasi miettivänsä, mitä kotiin kuului ja mitä siellä parhaillaan touhuttiin. Syysteurastukset olivat ohi. Oliko isä jo saanut lihat savustettua ja myytyä kaupunkiin? Oliko äiti saanut valmiiksi pikkusiskolle kaavailemansa mekon, jonka lankoja hän oli pitkin kesää kehrännyt? Olihan polttopuita tarpeeksi? Viime talvi oli ollut leuto, mutta kukapa ilmoista koskaan tiesi…

”Mitä sinä haaveksit siinä, poika?” Raunin ääni havahdutti Arnon.

”En mitään”, Arno sanoi kiireesti. Hän ei suurin surminkaan olisi halunnut myöntää, että ikävöi kotia. Toiset olisivat nauraneet, pitäneet häntä lapsellisena. Täällä hänen oli hyvä olla, niin oli äiti sanonut saattaessaan hänet tänne, ja niin olivat sanoneet kaikki, jotka hän oli täällä tavannut. Korpinkartano oli hieno paikka palvella, itsensä herttuattaren koti, ja sen hienous tarttuisi Arnoonkin ajan myötä.

Vielä Arno ei tosin tuntenut itseään erityisen hienoksi.

”Tee töitäsi sitten, niin kuin muutkin tekevät. Joulun alla täällä ei laiskottele kukaan.”

Selja nyökkäsi. ”Aatelisneidotkin ahkeroivat, tai saavat sapiskaa herttuattarelta.”

”Mistä hän sen tietää, ahkeroivatko neidot?” Arnon vieressä istuva poika kysyi. ”Eihän hän ole edes kotosalla.”

”Kyllä hän tietää”, Selja sanoi, kumartui poikiin päin ja madalsi ääntään. ”Hän näkee ja kuulee paljon sellaista, mitä muut eivät. Tietää sellaista, mitä muut eivät. Hän on noita!”

”Olehan vaiti, Selja!” Rauni huudahti. Tyttö ei sittenkään ollut puhunut tarpeeksi hiljaa. ”Jos vielä kuulen sinun puhuvan rouvasta moista soopaa, saat takamuksellesi. Emäntämme on viisas nainen ja tietää paljon, mutta jos hän näkeekin enemmän kuin muut, se johtuu vain siitä, että hän katsoo korkeammalta.”

Päätään pudistaen ja itsekseen jupisten Rauni avasi yhden keittiön takaseinän suurista ruokakomeroista ja nosti pöydälle ison kimpaleen juustoa. Tasolta huoneen toiselta seinustalta hän otti pari limppua ja pätkän vahvaa savumakkaraa. Vielä hän poimi ovensuun korista muutaman punakuorisen omenan, hieman jo nahistuneen mutta herkullisen makean. Nämä kaikki hän lappoi säkkiin ja ojensi sen Arnolle.

”Vie tämä porttivahdeille. Kun illallinen myöhästyi – kaikkihan täällä tänään myöhästyy, varmaan huomispäiväkin – he eivät ehtineet syödä ennen vuoron vaihtoa.” Rauni puuskahti ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. ”Niin, ja hae kellarista olutnassakka matkallasi.”

Arno laskeutui kellariin vievät, jyrkät ja pimeät portaat. Hiukan arkaillen hän selitti asiansa kellarimestarille, joka nyökkäsi mitään sanomatta, katosi jonnekin kiviholvien hämärään ja palasi hetken päästä mukanaan pieni puinen juomatynnyri.

Paluumatka ylös kellarista kävi kahta hankalammin, kun toisella olalla oli muonasäkki ja toisessa kainalossa vielä painavampi olutnassakka. Jotenkin hän kuitenkin selvisi ylös ja pihamaan poikki portille.

Portti ei ollut mikään vankka, rautaristikon vahvistama rakennelma vaan aivan tavallinen ovi, sillä Korpinkartano ei ollut linna. Kellarikerrosta lukuun ottamatta koko rakennus oli puuta, samoin sitä kiertävä paaluvarustus, jonka pienempikin sotajoukko olisi pannut säleiksi tuossa tuokiossa. Pieni torni portin pielessä kuitenkin oli, ja sen juurella katos, joka tarjosi vartiosotilaille hiukan suojaa sateelta ja tuulelta.

Sotilaat toivottivat Arnon tervetulleeksi. Heitä oli neljä: kolme huovia harmahtavissa sarkaviitoissa keihäät käsissään ja nihti, jonka kirkkaana kiiltävää rengaspanssaria ja vyöllä riippuvaa pitkää, korppikoristeista miekkaa Arno katseli ihaillen.

Yksi huoveista, tukeva nainen, otti säkin Arnolta, avasi sen ja poimi sieltä makkaran. Hän otti vyöltään puukon ja leikkasi makkarasta palan.

”Haluatko sinäkin?” hän kysyi tarjoten palaa puukon kärjessä Arnolle.

”Kiitos.”

Makkara oli rasvainen ja maistui mukavasti savulta. Se toi mieleen isän saunassa palvaamat makkarat, joita jouluksi riitti omaankin pöytään.

Toinen huovi tarttui nassakkaan, nykäisi tapin irti ja nuuhkaisi.

”Olisit tuonut viiniä, poika”, hän murahti. ”Ei tämä kaljanlitku talvi-illassa lämmitä.”

”Minä sen kaljan tilasin”, sanoi nihti. ”Ei teitä voi täällä päästää viiniä latkimaan. Päästäisitte sisään kenet tahansa.”

”Miksemme päästäisi? Muodon vuoksihan me tässä vain seisomme.”

Se oli totta, Arnokin tiesi. Korpinkartanoa ei voinut puolustaa, mutta ei sinne kukaan myöskään hyökännyt. Ei koskaan. Kreivit ja paronit ympäri Länsituulen maita ratkoivat tämän tuosta välejään miekoin ja keihäin, mutta herttuatar pysytteli sen kaiken yläpuolella puuttuen peliin vain todella räikeissä riidoissa kuin kärsivällinen mutta lujaluonteinen äiti.

”Niinpä”, makkaraa jauhava nainen vahvisti ja kääntyi Arnon puoleen. ”Tänne ei pääse hiirikään ilman lupaa. Kartanoa suojelevat rouvan väkevät taiat.”

”Kartanoa suojelee rouvamme arvovalta”, nihti sanoi katsoen huovia tuikeasti, ”ja me olemme osa sitä. Siksi me seisomme tässä. Selvin päin.”

Parahiksi kylästä päin saapui mies ajaen rattailla, joiden lavalle oli lastattu korkea keko havuja. Sotilaat näyttivät tuntevan ajurin ja viittoilivat hänet portista sisään. Mies kuitenkin pysäytti kärryt ja katsoi Arnoa.

”Poika!”

”Herra?” Arno kysyi varovasti.

”Minä mikään herra ole”, mies sanoi, ”mutta kuulehan. Onko sinulla kiire?” Ennen kuin Arno ehti avata suutaan, mies vastasi itse: ”No tietysti. Kaikillahan täällä on. Mutta silti. Ota tästä sylys havuja ja vie ne ylös neitojen kamariin. Likat siellä punovat seppeleitä, ja jumalat nähkööt, että niitä tarvitaan tässä talossa monta. Tiedäthän sinä, mitä tapahtuu, jollei päiväntasauksen aamuna ole joka ovessa havukiehkuraa.”

Arno ei tiennyt mutta ei liioin ehtinyt kysyä ennen kuin mies kahmaisi kärryistä suuren kasan havuja ja sysäsi ne hänen syliinsä. Arno horjahti taaksepäin; kuorma ei painanut paljoakaan mutta se ulottui häntä otsaan asti ja sitä oli hankala pidellä.

Arno hoiperteli kartanon pihan poikki eteishalliin ja sieltä portaisiin. Havujen metsäinen tuoksu täytti hänen nenänsä. Tuoksu oli miellyttävä mutta vieras: kotona oli joulukoristeet aina tehty pihdan oksista. Kuusen kovemmat ja terävämmät neulaset pistelivät hänen käsiään ja kasvojaan, kun hän yritti tähyillä jalansijoja kukkuraisen kuormansa takaa.

Kotikylässäkin jotkut olivat kiinnittäneet seppeleen mökkinsä oveen mutta eivät kaikki, ei Arnonkaan perhe. Äiti oli sanonut, että se oli typerä ja vanhanaikainen tapa, ja isä oli myötäillyt häntä. Arnosta ne olivat kyllä kauniita, ja hän oli usein kierrellyt ihailemassa naapureiden ovia, vaikkeivät niiden seppeleet tietenkään olleet niin hienoja kuin kartanon neitojen silkkinauhoin ja lasihelmin koristelemat punokset.

Arno pääsi neitojen kamarin ovelle, pysähtyi ja empi. Hän ei ollut koskaan käynyt siellä – miehet eivät saaneet astua sisään, jos kohta Arno ei ollut varma, laskettiinko hänet vielä sellaiseksi.

No, koputtaa aina saattoi. Tosin se ei havukuorman takaa käynyt aivan helposti, joten hetken kääntyiltyään Arno potkaisi ovea tossunsa kärjellä.

Sarana narahti. Oven avasi vihreäpukuinen neito, suunnilleen Seljan ikäinen vaikka vähän pidempi ja tästä poiketen hento ja hoikka.

”Havuja”, Arno sanoi ja yritti kumartaa, vaikka saikin vain neulasia naamaansa.

”Tule sisään.”

Kamarissa oli kaunista ja hämärää. Suuret, värikkäistä lasiruuduista kootut ikkunat läntisellä seinustalla pääsivät sisään laskevan auringon viime säteet ja kirjoivat niillä huoneen seinät ja lattiat. Siellä täällä istui tyttöjä, iältään kymmenen ja kahdenkymmenen välillä, kirjomassa, kutomassa ja sitomassa. Oven avanneen neidon viittauksesta Arno laski havut surelle pöydälle huoneen keskelle.

Neito istui pöydän ääreen ja kahmaisi kasasta muutaman kuusenoksan. Tutkailtuaan niitä hetken hän tarttui pieneen, mustakahvaiseen veitseen ja alkoi tottuneen näköisesti muotoilla oksia sopivammiksi. Hänen vieressään toinen tyttö taivutteli niitä, leikkasi sieltä täältä vielä muutaman havun pois ja sitoi oksia suureksi kehräksi.

Arno katseli neitojen puuhia ihaillen, ja hetken rohkeutta kerättyään kysyi: ”Mitä tapahtuu, jos seppeleitä ei ole tarpeeksi päivänseisauksen aamuna?”

Vihreäpukuinen neito katsahti toveriinsa ja hymyili.

”Aurinko ei nouse”, toinen neito sanoi.

”Yö jatkuu, ja talvi. Ikuisesti.”

Arno kurtisti kulmiaan. ”Eikö tuo ole ihan taikauskoa?”

”Etkö sitten usko taikuuteen?” neito kysyi nauraen. Hän nousi seisomaan, kohotti veistä pitelevää kättään piirtäen ilmaan laajan kaaren ja lausui: ”Nouse maasta mannun mahti, iske ilmasta vasama…”

Veitsi välkähti, samoin tytön silmät, ja hänen punaiset kiharansa näyttivät loimuavan kuin Lohikäärmeen henkäys. Hän näytti äkkiä paljon Seljaa vanhemmalta, aivan aikuiselta – ja melkoisen pelottavalta. Arno tuijotti suu auki, kun neito kohotti toisenkin kätensä ja jatkoi yhä voimakkaammalla äänellä:

”…tulen syömmen syövereistä, veden–.”

”Aava!”

Neito sävähti kuin läimäytyksen saaneena ja kutistui Arnon silmien edessä, laski veitsensä ja painoi päänsä. Kamarin varjoisessa nurkassa istunut vanhempi nainen, jota Arno ei ollut huomannutkaan, ärähti vihaisesti ja nousi seisomaan.

”Älä härnää poikaa vaan jatka töitäsi. Niitä nimittäin riittää.” Nainen käänsi katseensa Arnoon, nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: ”Menehän nyt. Äläkä usko kaikkea, mitä tytöt sanovat. Aurinko nousee kyllä.”

Arno kääntyi, avasi oven ja oli saranan narahduksen alta kuulevinaan puoliääneen lisätyt sanat:

”Me pidämme siitä huolen.”

”Siinähän sinä olet.”, Rauni sanoi, kun Arno ehätti takaisin keittiöön. ”Missä oikein viivyit? Ei ruoka itsekseen valmistu.”

”Anteeksi”, Arno sanoi ja vilkuili ympärilleen yrittäen keksiä seuraavan työn ennen kuin Rauni ehtisi sen hänelle määrätä. Siitä saisi pisteitä.

Naurispino oli kadonnut pöydältä, niitä Arnon kanssa pilkkonut poika keräili juuri kuoria ja naatteja koriin viedäkseen ne sioille. Suuren lieden ääressä Selja hämmensi pataa. Hänen vieressään – aivan hänen vieressään – seisoskeli Arnolle tuntematon nuorukainen yllään topattu takki ja herttuattaren sotaväen asepaita. Hän oli laskenut viereensä pöydälle kypärän sekä voileivän ja oluttuopin mutta näytti ateriaa enemmän keskittyvän Seljalle lirkutteluun. Tyttö hymyili punastellen, yritti keskittyä työhönsä mutta vilkuili sirkeäsilmäistä poikaa tämän tästä, ja Arno tunsi vatsassaan oudon kouristuksen.

Rauni nosti lieden kulmalta savisen viiniruukun sekä korkeajalkaisen, kaiverruksin koristellun pikarin.

”Tämä nuori mies ratsasti juuri äsken kertomaan, että armon rouva on tuota pikaa saapumassa kotiin.” Rauni ojensi ruukun Arnolle. ”Vie tämä hänen kamariinsa ja kiiruusti.”

”Herttuattaren huoneeseenko?” Arno kysyi ällistyneenä. Neitojen kamari oli ollut tarpeeksi jännittävä paikka mutta sentään puoliksi kartanon yleisiin tiloihin kuuluva. Rouvan yksityishuoneisiin Arno ei ollut koskaan kuvitellutkaan astuvansa.

”No sinne niin. Mutta muista, että hän on perillä aivan kohta, niin että et sitten jää sinne lonnimaan.”

Lonniminen, viivyttely ja vetelehdintä olivat kaukana Arnon mielestä. Hän ei olisi suurin surminkaan halunnut kohdata herttuatarta.

Arno otti viiniruukun kainaloonsa ja pikarin toiseen käteen. Toiseen Rauni antoi vielä kynttilän, sillä auringon laskettua kartanon käytävissä ja portaikoissa alkoi olla hämärää.

”Enhän minä edes tiedä, miten Hänen Armonsa kamariin löytää!”

”Mene vain saliin ja sieltä pääportaikkoon”, Selja sanoi. ”Ja kapua ylös.”

”Kuinka ylös?”

”Ylös.”

”Kunnes korpit lentävät vastaan”, nuorukainen sanoi virnistäen.

Arno kapusi portaita. Kapusi, kapusi ja kapusi. Välistä hänen oli pakko istahtaa alas vetämään henkeä ja lepuuttamaan kättään. Ruukku oli painava ja hohkasi lämpöä, joka kävi pian tukalaksi.

Kuinka Äitikorppi, vanha nainen, jaksoi nousta portaat joka päivä, vielä pitkiä helmoja kannatellen? Miksi herttuatar edes halusi asua kaikkein korkeimmassa kamarissa? Hänhän omisti koko kartanon ja olisi voinut valita minkä hyvänsä huoneen omakseen! Jos Arno olisi ollut herttuatar – tai siis herttua, kai, vaikkei Länsituulen maita koskaan ollut mies hallinnutkaan – hän olisi valinnut huoneensa alakerrasta. Ehkä keittiön yläpuolelta, missä olisi ollut lämmintä ja lyhyt matka ulos pihamaalle.

Lukemattomilta tuntuneiden askelmien jälkeen portaat lopulta päättyivät, ja edessä oli ovi. Pieni, matalanpuoleinen, vaatimaton kuin syrjäkulman töllin uksi. Arno oli odottanut jotain komeampaa, isompaa, sellaista kuin salin korkeat kaksoisovet. Oli ovessa sentään havuseppele, iso ja kaunis, mustin nauhoin sidottu ja korpin sulin koristeltu, ja sen yläpuolelle kamanaan oli kaiverrettu kaksi siipensä levittänyttä lintua.

Kunnes korpit lentävät vastaan, oli nuorukainen keittiössä sanonut. No, tiesi Arno muutenkin olevansa perillä. Ylemmäksi ei enää päässyt. Arno koputti, varmuuden vuoksi. Kukaan ei vastannut eikä ovi raottunut, joten Arno työnsi sen varovasti auki.

Kuten ovi, myös sen takainen kamari oli pienempi kuin Arno oli odottanut. Sen perällä oli katosvuode, samanlainen kuin neitojen kamarin sängyt mutta pienempi. Oikealla seinustalla oli verhojen peittämä ikkuna ja sen ääressä pieni pöytä ja tuoli, vasenta peitti hylly, johon oli pinottu enemmän kirjoja kuin Arno oli milloinkaan elämässään nähnyt. Niitä oli varmasti ainakin kaksikymmentä. Katto oli korkea ja katosi suippona tummaan hämärään.

Huoneessa oli viileää ja ilma tuoksui yllättävän raikkaalta. Arno laski ruukun ja pikarin pöydän kulmalle ja kiersi sen ympäri ikkunan luo.

Hän raotti verhoa, ja kylmä henkäys hipaisi hänen jalkojaan. Suurista lasi-ikkunoista toinen oli jäänyt raolleen. Tämä lasi ei ollut värikästä ja kuvioitua niin kuin neitojen kamarissa, vaan aivan kirkasta, niin ihmeellisen puhdasta, että ikkunan läpi näki niin kuin siinä ei olisi ruutua ollutkaan. Arno katsoi ulos. Aurinko oli jo laskenut, lounaisella taivaalla erottui vain ohut purppurainen kaistale muistona päivästä. Pellot ja niityt kartanon ympärillä vaipuivat hiljalleen hämärään. Kaukana lännessä erottui lumisten vainioiden keskellä tummempi saareke, Korppimetsä, ja luoteessa Arno kuvitteli erottavansa Rautajoen mustan juovan ja Aamulinnan kaupungin savut. Rauni oli ollut oikeassa: herttuatar tosiaan näki kamaristaan kauas.

Arno raotti ikkunaa entisestään ja työnsi päänsä ulos. Ilmassa tuoksui lumi, pohjoisessa taivasta tummemmat pilvet olivatkin jo peittäneet tähdet näkyvistä. Arno tähysi kaukaisuuteen ja seurasi katseellaan valkoisen jääreunuksen rajaamaa järvenrantaa ohi kaupungin, yhä etäämmäs pohjoisten pilvien alle, metsien kätköihin.

Siellä oli koti.

”Kraa!”

Arno säpsähti. Hiilenmusta korppi lennähti jostain häntä kohti ja huusi. Arno veti kiireesti päänsä ikkunan sisäpuolelle. Korppi laskeutui ikkunalaudalle ja työnsi päänsä ikkunan raosta sisään. Arno ojensi kätensä sulkeakseen ikkunan, mutta korppi rääkäisi uudelleen, niin kovaa, niin käskevästi, että Arno horjahti taaksepäin. Lintu lennähti sisään huoneeseen, Arno törmäsi pöytään ja pyyhkäisi tukea hakevalla kädellään viiniruukun lattialle ja kaatui itse perässä. Hän löi päänsä lattiaan. Kaikki pimeni.

Kun Arno tokeni tärskystään ja avasi silmänsä, hän näki ylleen kumartuneet vanhan naisen kasvot, jotka hän tunnisti heti.

”Armon rouva!” Arno pyrähti jaloilleen, vaikka päästä heittikin. Rouva kuitenkin painoi hänet takaisin istumaan.

”Älähän. Loukkasit pääsi. Lepää siinä vain hetki.”

”Joo…”

Arno ei ollut milloinkaan nähnyt herttuatarta näin läheltä. Tuskin monikaan palvelusväestä oli. Rouvalla oli jäisen vaaleat hiukset ja siniset silmät ja niiden ympärillä syvät rypyt, mutta katse oli lempeä. Hänellä oli yllään tumman sininen tai musta puku ja viitta, jotka tuoksuivat yhä lumelta ja yöilmalta.

”Taisit säikähtää, kun tulin sisään”, herttuatar sanoi ja hymyili. ”Olen pahoillani. En arvannut koputtaa.”

”Anteeksi, rouva. Unohduin katselemaan ulos.”

”Ethän polttanut itseäsi?”

”En. Missä muka? Ah!”

Seuraava asia, jonka Arno tajusi, oli hänen ympärillään – ja hänen yllään – leijuva viinin tuoksu. Kauhistuneena hän tajusi istuvansa viinilammikossa. Ruukku oli pöydältä pudotessaan onneksi säilynyt ehjänä, mutta sen kansi oli kierinyt kauas ja suurin osa sisällöstä valunut lattialle ja hänen vaatteilleen.

Mitä Rauni sanoisi? Viinitahrat olivat kuulemma himputin vaikeita puhdistaa.

Ja mitä sanoisi rouva? Tämä oli pitkän matkansa päätteeksi kavunnut kaikki lukemattomat porrasaskelmat kuuman viinikupposen toivossa ja jäänytkin kuivin suin.

(Vai oliko? Arnon horjuvan tajunnan laitamilla haki muotoaan toinen ajatus siitä, kuinka herttuatar oli huoneeseen saapunut, mutta sitä hän ei rohjennut tavoitella.)

Nyt rouva tarttui pikariin, kaatoi sinne ruukun pohjalta viimeiset tilkat ja ojensi pikarin Arnolle.

”Enhän minä toki…” Arno yritti, mutta herttuatar pysyi tiukkana ja laski pikarin hänen käteensä.

”Sinä tarvitset nyt vahvistusta enemmän kuin minä.”

Arno nosti pikarin huulilleen ja joi. Maku oli vielä voimakkaampi kuin tuoksu. Neilikkaa, kanelia ja jotain tummempaa – pippuriako? Ja sitten jokin pehmeä, pähkinäinen aromi, jota Arno ei tunnistanut lainkaan. Mausteet olivat erilaisia ja niitä oli enemmän kuin viinissä, jota isä oli tavannut tuoda kotiin käytyään joulunalusmarkkinoilla kaupungissa, mutta maku oli silti tuttu, ja Arnon silmiin kihosi kyyneliä muutenkin kuin pikarista kohoavien väkevien höyryjen vuoksi.

”Mikä nyt?” rouva kysyi. ”Sattuuko vielä?”

”Ei, minä…” Arno pyyhki silmiään ja nieleskeli palan kurkustaan alas vatsaan, jonne se vastahakoisesti asettui. Hän niiskaisi ja sanoi hiljaa: ”Minulla on vain ikävä.”

”Koti-ikäväkö?”

Arno nyökkäsi.

”Mistä olet tullut tänne?”

”Kynnenlammen kylästä.”

”Se on Huuhkarantaa, eikö? Iskolan lähellä?”

”Niin.”

”Ja joulu on ovella…” Herttuatar huokaisi. ”Ymmärrän, että sinulla on ikävä, mutta ei joulu täälläkään niin kamala ole. Töitä sinulla varmasti riittää sitä ennen, mutta kun lyhimmän päivän ilta koittaa ja kaikki on valmista, saavat kaikki kartanossa herkutella, leikkiä ja kuunnella soittoa ja tarinoita myöhäiseen yöhön, eikä aamulla tarvitse nousta kuin kukon kiekumaan – ja auringon, jos onnistumme kutsumaan hänet takaisin.”

”Onko se totta?” Arno kysyi varovasti. ”Että aurinko ei nouse, ellei joka ovessa ole seppelettä?”

”Kuka tietää?” herttuatar sanoi lempeästi hymyillen. ”Jouluyö on pitkä ja auringon taival vaikea.”

Arno painoi päänsä epätietoisena rouvan sanoista. Kaipa tämä vain kiusoitteli häntä, piti häntä pikkulapsena, jolle saattoi uskotella kaikenlaista. Mutta kuka sen varmaksi tiesi? Ikuinen yö ja ikuinen talvi kuulosti kamalalta, vielä kamalammalta kuin joulu kaukana kotoa.

Vaikka ihan tarpeeksi kamalaa sekin oli. Kartanossakin oli joulu, se oli totta, mutta kaikki tehtiin väärin – tai mikä pahempaa, melkein oikein. Syötiin savumakkaraa, mutta vähän erilaista. Punottiin koristeita havuista, mutta väärän puun. Hehkuviinikin, vaikka olikin hienoa ja kallista, maistui toisenlaiselta. Väärältä.

Herttuatar katsoi häntä mietteliään näköisenä ja sanoi sitten:

”Nouse polvillesi. Tuohon lätäkön viereen.”

Arno teki työtä käskettyä.

”Nojaa polviisi”, rouva jatkoi, ja hänen äänensä kävi matalammaksi, pehmeämmäksi, kuin kissan kehräykseksi. Hän pyyhkäisi kädellään viinilammikon yli ja kuiskasi: ”Kumarru ja katso.”

Katso mitä? Arno ehti ajatella, mutta silloin viinin tumma pinta ikään kuin häilähti, ja sen pintaan – ei, sen alle, sen sisään – syttyi keltainen valonhehku, joka nopeasti tarkentui Arnon silmissä, kunnes hän ymmärsi katselevansa pienen pirtin liettä.

Lieden ääressä seisoi nainen, joka hämmensi puurokattilaa. Hänen vieressään, pöydän ääressä, veisti mies puusta pitkää miekkaa. Sen terä oli siro ja kaunis ja ponsi kuin korpin pää, juuri sellainen kuin herttuattaren ritareilla.

Äiti. Isä. Koti.

Ihanko oikeasti?

Koti näytti oikealta. Kaikki oli niin kuin Arno muisti. Tai ei sentään. Vesiruukku pöydän päässä oli uusi, samoin punottu, värikäs nauha äidin kaulalla. Ehkä isä oli tuonut sen kaupungista. Tämä ei ollut muisto, tämä ei ollut uni. Tämä oli totta. Täytyi olla.

Isä vaihtoi puukkonsa pienempään, siihen, jolla hän tapasi kaivertaa koristeita kauhanvarsiin ja kehräpuihin. Hän käänsi miekan ympäri kädessään ja piirsi korpille silmän.

”Saat miekan aikanaan, kun pääset käymään kotona”, herttuatar sanoi hiljaa jossain Arnon takana. ”Mutta muista sitten esittää yllättynyttä.”

Arno ei tiennyt, mitä sanoa. Hän nyökkäsi, ja kyynelpisara putosi hänen poskeltaan viinilammikkoon. Kuvajainen värähti ja viinin pinta tummeni eikä siitä heijastunut enää muuta kuin Arnon omat kasvot.

Arno oikaisi selkänsä ja pyyhki poskiaan hihansuuhun. Häntä nolotti, että oli kyynelehtinyt rouvan edessä, mutta tämä vaikutti ymmärtäväiseltä.

”Sinulla on ikävä perhettäsi, ja heillä on ikävä sinua. Mutta he ovat myös ylpeitä sinusta. Ei jokainen pirtin poika pääse kartanon palvelukseen.”

Arno nyökkäsi suu päättäväisenä viivana, ja rouva jatkoi:

”He muistavat jouluaterialla sinua mutta eivät suruissaan. Muista sinäkin heitä rakkaudella. Ennen kuin huomaatkaan, on talvenselkä ja voit matkustaa kotiin.”

”Kiitos, rouva.”

”Voitko jo paremmin? Luuletko, että pystyt laskeutumaan portaat alas?”

”Kyllä minä”, Arno sanoi, nousi seisomaan ja oikoi jalkojaan kuin kokeeksi. Ne kantaisivat kyllä, vaikka portaiden laskeutuminen veisi varmaan yhtä kauan kuin niiden kapuaminenkin. Mutta olihan hänellä kosolti ajateltavaa aikansa kuluksi.

Rouva nyökäytti päätään. ”Menehän sitten. Voit minun luvallani levätä loppuillan. Lähetä tänne vain joku pyyhkimään tuo viini.”

Arno kumarsi ja luikahti ovesta portaisiin.

Pojan mentyä herttuatar istui huokaisten tuoliinsa kirjoituspöydän ääreen.

Niin nuori lapsi, niin kaukana kotoa. Kuinka hän oli tänne päätynyt? Herttuatar ei voinut pysytellä selvillä kaikista niistä käsipareista, jotka kartanon arkea pyörittivät; se ei ollut hänen työnsä, ja hänellä oli koko maan asiat huolenaan. Hän saattoi vain toivoa olevansa hyvä emäntä, ja uskoikin olevansa, mutta ei silti voinut olla miettimättä, moniko niistä pienistä päistä, jotka tänäkin iltana painuivat tyynyyn jossain kartanon alemmissa kerroksissa, olisivat kernaammin tehneet sen kotonaan. Noh, pian olisi sentään joulu, kaikilla ja kaikkialla.

Tai ei. Ei olisi.

Herttuatar käänsi katseensa lattian viinilätäkköön.

Jaksaisiko hän? Loitsu ei olisi raskas mutta se, mitä hän näkisi, voisi olla.

Kannattaisiko se? Hän ei voisi tehdä mitään, hän ei ollut paikalla. Hän ei voisi sanoakaan mitään, kaikki sanottava oli sanottu. Hän ei voinut edes rukoilla, sillä jumalat olivat päätöksensä tehneet.

Hän voisi vain katsoa sivusta.

Hän katsoi. Keskittyi. Viinin pinta häilähti.

Korkea harjanne kosken partaalla, sen laella valkeiden muurien suojaama linna. Ja muureilla nuori nainen.

Naisen hiukset liehuivat tuulessa valtoimenaan, mutta hän ei välittänyt niistä. Hän tähysi muureilta ulos. Hän kurtisti kulmiaan huolestuneena, vihaisena, ja otsalle kohosi ryppyjä.

Herttuatar katseli naista, kasvoja, jotka tunsi niin hyvin. Sinisiä silmiä, viimasta punottavia poskipäitä ja kurtistuneita kulmia. Herttutar kosketti omaa otsaansa. Ajan mittaan, huolentäyteisten vuosien vieriessä, rypyt syvenisivät ja jäisivät otsalle pysyvästi.

Siinä tapauksessa siis, että kaikki kävisi hyvin.

Nainen tähysi muureilta ulos, missä hämärän keskellä, nuolenkantaman takana, erottui pitkä rivi häilyviä valoja.

Leiritulia.

Piiritysarmeija.

Kaikkialla ei ollut joulu.