Cıtıus, altıus, fortıus
Tätä kirjoittaessani Tokion olympiakisat ovat ovella. Olympialaiset eivät vuosikymmeniin – tai totta puhuen koskaan – ole olleet amatööriurheilijoiden areena, mutta vanha motto, citius, altius, fortius, pätee yhä. Pätee moneen muuhunkin asiaan kuin urheiluun.
Olen ennenkin verrannut kirjoittamista urheiluun ja fantasian kirjoittamista harvojen harrastamiin lajeihin. Jotkut harrastavat vuosikaudet seiväshyppyä, vaikka kansainväliselle huipulle ei olisi mitään asiaa ja vaikka Suomessa on historian aikana ehkä kolme ihmistä saanut seipään varassa pomppimisesta elantonsa. Silti seiväshyppääjä hyppää vain, pyrkii aina parempaan. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin.
Minusta tuskin on fantasiakirjallisuuden Bubkaksi tai Isinbajevaksi. Se ei haittaa. En tiedä, saanko siitä koskaan elantoa, suoraan tai epäsuorasti. Sekään ei haittaa, jos kohta kelpaisi kyllä. Harrastan kirjoittamista, koska nautin siitä ja koska olen siinä aika hyvä. Kun ylitän korkealle nostamani riman, se tuntuu paremmalta kuin mikään. Välillä rima sitten kolahtaa kipeästi nilkkaan, mutta viis siitä. Nostan sen takaisin. Juoksen sitä kohti entistä nopeammin. Ponnistan entistä voimakkaammin, entistä korkeammalle.
Ehkä olen jonain päivänä Kalevan kisoissa mitaleilla.
”Harrastus” tulee sanasta ”harras”. Se tarkoittaa sydämestään antautunutta. ”Amatööri” tulee sanasta ”amāre”, ’rakastaa’. Kyse on suurista asioista.